Ensimmäinen ulkomaan matkani, jonka järjestin itse silloisen poikaystäväni kanssa, oli tärkein tähän asti. Pärjäsimme kahdestaan kahdeksantoistavuotiaina Espanjassa. Pidin matkasta jälleen paljon. Näihin aikoihin keskivertokansalainen ei matkustanut paljon ulkomaille, mitä nyt suomalaiset yleensä Ruotsiin, jotkut jopa Kanarian saarille asti. Elettiin mielenkiintoisia aikoja, jolloin apuna ei ollut nettiä tai kännyköitä. Viikkokin meni helposti ilman yhteydenottoja tuttuihin ihmisiin, olit tekemisissä vain lähimpien, tuntemattomien, ihmisten kanssa ulkomailla. Normipuhelin oli toki käytössä, mutta puhelut ulkomaille olivat liian kalliita, joten en koskaan soittanut kenellekään.
Vuonna 1992 tapasin nykyisen mieheni, jonka kanssa on taivallettu yhdessä lähes 21 vuotta. Viikkoja ennen tapaamistamme olin lapsuudenkaverini kanssa varannut viikon matkan Englantiin. Tämä oli toinen suuri matkani, vain minä ja kaverini vapaita tekemään mitä halusimme.
Koska sopeudun hyvin eri ympäristöihin ja olen saanut paljon hyviä muistoja ja kokemuksia matkoilta, rakkauteni matkustamiseen kasvaa jatkuvasti. Suurin huume matkustamisessa on sen tuoma vapaus. Olen aina halunnut vapauden olla spontaaninen ja päättää tekemisistäni. Matkustaminen antaa vapauden siihen.
Vuosien kuluessa matkamme veivät meitä aina vain eksoottisempiin paikkoihin, paikkoihin joissa et juurikaan tavannut suomalaista turistia. Ennen näitä matkoja kävimme kuitenkin Kreikassa, Irlannissa, Virossa, Marokossa, Euroopan kiertueella ja ympäri Suomea isäni kanssa. Nukuimme autoissa, ihmisten kodeissa, jopa hieman vaarallisissa paikoissa. Kuten aiemmin sanoin kasvoin hippityylisessä ympäristössä, ja isäni oli erittäin luottavainen kanssaihmisiään kohtaan, joten hän ei suuresti huolestunut mistään. Ja harvemmin meidän tarvitsikaan huolestua mistään. Marokkolainen poliisikin oli ystävällinen meille, kun isäni ajoi hieman ylinopeutta tietämättään. Poliisi repi nopeussakon ja naureskeli perään.
Yhteiset matkamme olivat mahtavia, ja suunnittelimme tekevämme myöhemmin yhteismatkan Afrikkaan. Myös veljeni ja hänen puolisonsa lähtisi mukaan. Emme ole paljon matkustaneet heidän kanssa. Unelmoimme myös Irlannin matkasta tällä ryhmällä, sillä Irlanti on aina ollut meidän kaikkien sydäntä lähellä jollain kummalla tavalla. Emme koskaan ymmärtäneet miksi, kunnes vuosi 2012 valaisi meitä. Siitä lisää myöhemmin.
Eniten olen kuitenkin matkustanut Karin kanssa. Olen käynyt nyt yli neljässäkymmenessä maassa, mikä ei tunnu kovin paljolta, kun ajattelee, että olen aloittanut matkustamisen jo 80-luvun puolessa välissä. Olemmekin käyneet monissa maissa useaan otteeseen, vain siitä syystä, että pidimme maista niin paljon. Yleensä ne olivat Aasian maita. Olin onnekas, kun tapasin ihmisen, joka pitää matkustamisesta yhtä paljon kuin minä. Yhdessä olemme myös aloittaneet monta harrastusta ja yksi parhaista päätöksistämme oli suorittaa sukelluskurssi Egyptissä vuonna 2001. Tämän kurssin jälkeen matkamme ovat vieneet meitä sukellusystävällisille seuduille. Aaltojen alta avautuu aivan toinen maailma.
Matkustustaustani lisäksi myös muut asiat vaikuttivat matkustusintooni. Isovanhempani vaikuttivat suuresti asiaan, he matkustivat maailmalla jo 60-luvulla, mutta mieleenpainuvimpia matkoja he tekivät Australiaan, Syyriaan, Amerikkaan ja Thaimaahan. Halusin seurata heidän jalanjälkiään, heidän matkansa olivat liioittelematta kiehtovia. Ilokseni löysinkin itseni myöhemmin poseeraamassa samoilla jalansijoilla kuin isovanhempani.
Isovanhempani ovat Venäjän puolen Karjalasta kotoisin, joten sodan aikana he menettivät lähes kaiken. He kasvoivat maailmaan, jossa moni asia tehtiin itse, ja he loivatkin uudesta elämästään paljon paremman ja olivat kovia tekemään töitä. Mutta eniten he rakastivat matkustamista, eikä olisi ollut ihme, jos he olisivat päätyneet Etelämantereelle aikoina, jolloin juuri ketään ei sinne mennyt. He tekivät mitä halusivat ja nauttivat elämästä. He ovat sankareitani, ja heistä tuli myös Karin sankareita.
Ensimmäiset ideat viettää normaalia pidempi aika ulkomailla kehittyivät vuosien varrella. Vietimme vuosi vuodelta pidempiä aikoja matkoilla ja huomasimme, että voisimme luultavasti myös asua ulkomailla, koska meille ei tuottanut vaikeuksia viettää pidempää aikaa jossain. Suurin vaikuttaja päätökseemme oli kuitenkin kiireinen työ-ja bisneselämä, olemme molemmat työskennelleet teini-iästä lähtien, ja työmäärä on kasvanut vuosi vuodelta siihen pisteeseen, jossa alkaa kyseenalaistamaan työntekijän ja ihmisen arvoa työnantajalleen. Raha tuntuu tärkeämmältä, kuin ihmisen hyvinvointi. Halusimme pois tästä oravanpyörästä, edes hetkeksi. Ja koska Suomessa on yhä mahdollisuus vuorotteluvapaaseen, halusin käyttää tilaisuuden hyväksi.
Aloimme suunnitella tätä matkaa enemmän noin pari vuotta sitten. Monta asiaa piti huomioida. Asuntolaina, Karin oma yritys, myös perhe- ja paperiasioita piti ottaa huomioon. Muutama kaverimme on asunut ulkomailla vuoden tai enemmän, ja heillä on ollut hyviä kokemuksia ulkomaan vuosistaan. Suomalaisethan ovat yleensä tyytyväisiä, kun pääsevät pois kylmästä ja lumesta. Juttelimme asiasta siis kavereille ja perheelle ja heinäkuussa 2012 jätin paperit pomolleni. Matkalle piti lähteä marraskuussa jokavuotisen Englannin Firefest-festivaalin jälkeen. Mutta elokuussa saimme järkyttäviä uutisia.
Isälläni diagnosoitiin aggressiivinen eturauhassyöpä. Peruin matkamme, ja jäin tukemaan isääni taistelussa. Hän joutui sairaalaan lokakuussa, eikä koskaan palannut kotiin. Vierailimme sairaalassa joka päivä hänen siellä olon ajan, kuuden viikon ajan. Viimeisinä päivinä isäni kommunikoi kanssamme silmillään ja viimeiset sanat jotka hän juuri ja juuri kykeni sanomaan olivat, että hän rakastaa meitä, ja sanoin sen hänellekin joka päivä. Hän poistui luotamme joulukuun viidentenä, 2012, vain kolme päivää 66-vuotis syntymäpäiviensä jälkeen. Hän ei koskaan päässyt eläkkeelle, vaan jatkoi pidennettyä työelämää, koska oli aina niin hyvässä kunnossa. Tämä vaikutti suuresti kaikkiin isäni läheisiin. Olimme vieläkin vakuuttuneempia siitä, että jätämme työelämän, vaikkakin vain vuodeksi. Ja koska eläketilanne Suomessa tuntuu olevan tällä hetkellä kaoottinen tunsimme, että jos halusimme pitää eläkettä, se olisi nyt. Isäni piti kunnostaan aina huolta, ja hänen tapauksen vuoksi tunsimme, että et voi tietää millon aikasi koittaa, joten tartu hetkeen.
Unissa unelmoin matkasta, jonka olisimme tehneet Afrikkaan isäni kanssa. Ainakin hän pääsi käymään siellä vuosi ennen kuolemaansa puolisonsa kanssa. Olin silti odottanut yhteistä matkaamme paljon, ja kuinka olisin vielä halunnut viettää ne hetket hänen kanssaan. Ennen poismenoaan hän paljasti meille erään asian Irlannista. Hänen serkkunsa oli tehnyt sukututkimusta, ja sukujuuremme ovat Irlannista. Isäni kuoleman jälkeen hänen serkkunsa kuitenkin hieman korjasi asiaa. Juuremme ovat Skotlannista. Ei aivan Irlanti, mutta olimme lähellä;) Toivon jonain päivänä pääseväni sinne veljeni ja muiden sukulaisten kanssa. Olen surullinen, ettei isäni voi jakaa näitä hetkiä kanssamme. Tällä Aasian matkalla hän on kuitenkin joka askelen mukanani, hän on yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni, joka antoi niin paljon minulle. Teen tämän matkan hänen muistolleen ja muistoille, jotka jaoimme yhdessä matkoillamme. Toivon, että saamme tällä matkalla yhtä hienoja muistoja, kuin saimme matkoilla isäni kanssa, ja tapaamme yhtä hienoja ihmisiä.
Mitä matkustamiseen juuri Aasiassa tulee, pidimme aina näistä maista matkustaessamme aiemmin Thaimaassa, Vietnamissa, Filippiineillä, Indonesiassa, Malesiassa ja Kiinassa. Lämpimien ihmisten lisäksi säät ovat hyvät, asuminen halpaa ja sukeltaminen myös hyvää. Se on siis paratiisimme. Sieltä puuttuu vain ystävät, perhe ja meidän musiikki. Tämä vuosi valaisee meitä myös sen suhteen, haluammeko asua täällä pysyvästi, ja ehkä avata oman sukellusliikeen jonnekin.
Tartu hetkeen.
No comments:
Post a Comment